Sallan ja Johannan bilepäivitys

Nairobin yöstä puhutaan vaarallisena ja pelottavana, mutta onneksi kaikkia huhupuheita ei tarvitse uskoa. Esimerkiksi meitä oli varoiteltu öisistä matatuista ja muuten vain pimeän aikaan liikkumisesta. Todellisuudessa matatuun astuessamme olo oli turvallisempi kuin usein päivällä liikkuessa, sillä autotie oli tyhjempi kuin koskaan päiväsaikaan ja matatussa oli jopa tilaa istua! Vartijamme myös saattoi meidät kotipihasta matatuun, pyytämättä.

Kun saavuimme keskustaan, yllätyimme sen tyhjyydestä - päiväsaikaan se kun on jotain ihan muuta. Eli varoituksiin ei ollut tässäkään asiassa uskominen! Saimme odotella bileseuraamme rauhassa Hilton-hotellin edessä. Tosin haasteita aiheutti Johannan kännykän sammuminen (tai vahingossa sammuttaminen) kriittisellä hetkellä eikä asiaa helpottanut se, ettei Johanna todellakaan muistanut uutta pin-koodiaan. Jotenka sitten lähti Harrietille kotiin puhelua, jonka päätteeksi tulimme siihen tulokseen, että Johanna on nokkelana päättänyt heittää koodin roskiin. Vapautimme siis Harrietin takaisin nukkumaan (kellohan siis oli jo yli kymmenen tällöin) ja treffasimme bileseuramme.

Suuntasimme Nairobin yöhön, jota bileseuramme kaveri mainosti SAIRAAN KIVAKSI (vapaasti suomennettuna). Ensimmäinen klubi, johon meidät vietiin, oli Sallan sanojen mukaan "jossain yläkerrassa"; Johanna tarkentaa, että "jossain Moi Avenuen varrella". Astuessamme sisään, Johanna sai kokea tappion heti kättelyssä - laukku tarkastettiin ja rakas vesipullo korjattiin parempaan talteen. Järkytyksen lamaannuttamina jatkoimme matkaamme pöytään. Tähän eivät kuitenkaan hämmennyksen hetket päättyneet; Suomen tytöt olivat heti ensimmäisenä ryntäämässä tiskille juotavaa tilaamaan, mutta tuli käsky istua penkkiin. Tässä(kin) klubissa tarjoiltiin pöytään. Loppujen lopuksi emme maksaneet juurikaan mitään koko iltana, sillä täällä taitaa olla tapana, että miehet tarjoavat juomat.

Saimme heti huomata eron suomalaiseen baariin. Ensinnäkin, olimme ainoat valkoiset. Toiseksi, kaikki ihmiset tanssivat ja suurin osa tanssilattialla olijoista oli poikia. JA! Spontaani tanssiminen oli yleistä; jengi tanssi missä sattui milloin vain muista välittämättä. Itsekin liityimme klubin henkeen mukaan kulttuurishokista toivuttuamme. Etäisyyteen tottuneelle suomalaiselle oli myöskin kiinnostava huomata, että täällä on tapana tanssia hyvinkin lähekkäin välittämättä siitä, onko kyseinen henkilö tuttu entuudestaan. Iskuyritykset saattoivat olla kovinkin aggressiivisia - näistä tapauksista ei meinannut päästä eroon peruskonstein. Myöskään "seriously, NO" ei aina meinannut toimia, mutta jotenkin aina selvittiin.

Vaikka aika kuluikin rattoisasti ensimmäisessä paikassa, oli kuitenkin se aika illasta - klubin vaihto. Johanna jopa muisti ottaa vesipullonsa paikallisesta narikasta (joka oli ikkunalauta oven takana). Meillä onnekkailla oli kuski porukassa, ja siirryimme sujuvasti kaupunginosaan nimeltä Westlands. Vesipullo jäi narikkaan tässäkin paikassa, vaikka kulkikin uljaasti niinkin kauas. Sinne se sitten jäi.

Olimme lukeneet lehdistä Kenian alkoholilaista, jonka mukaan alkoholitarjoilu tapahtuu klo 17-23 välillä ja baarit ovat auki tämän ajan. Kuten olisimme voineet jo huomata, lainsäädännöt eivät ole täällä niin justiinsa; klubilla oli jatkuva meno aina viiteen asti aamulla. Illan/yön/aamun päätyttyä kuskimme ajoi meidät urhoollisesti Mathareen, jonka sijainnista hänellä ei ollut tietoa ja josta mekin tiesimme vain vähän. Viimeisen haasteen meille tarjosi lukittu portti ja kotiin lähteneet vartijat. Ninjailimme tiemme kotiin - tapamme mukaan.

Suoritus hyväksytty ja ensi viikonloppuna uudestaan!